Ylijäämäenkeli

Talvinen ilta on sininen

ja metsä niin luminen ja jäinen.

Laiturilla istuu enkeli

ja sillä on resuinen mekko,

variksensaappaat ja poskella räkä.

Se uittaa varpaitaan mustassa vedessä,

joka ritisee hiljaa.

Enkeli huokaa syvään,

sillä sen taakka on raskas;

pitäisi suojella tuota ihmislasta,

vaikkei osaa enkeli huolehtia edes itsestään.

Vähän reppanahan se on,

mutta sentään minun suojelusenkelini.

Tekisi mieli pyyhkiä tuo räkä sen nenästä

ja käskeä lentämään kotiinsa.

Enhän minä sitä tänne pyytänyt...

Mutta en taida pärjätä tässä synkässä maailmassa ilman sitä,

eikä sekään selviä ilman minua.

Tarjoan sille nenäliinan

ja se nostaa polvensa koukkuun,

kietoo pienet kätensä polviensa ympärille

ja levittää likaiset siipensä

päittemme ylle.

Katsomme toisiamme pimenevässä illassa

ja kumpikin ymmärtää ilman sanoja

- minä ja enkelini, pakosta erottamattomat.

Voittamaton

Onni potkii

joskus syylinki jalassa,

oli isällä tapana sanoa

silloin kauan sitten,

kun vielä olin lapsukainen

kaikesta tietämätön

tytönhupakko.

Kaikesta minä tietää

silloin halusin kaiken!

Isän kanssa polkuja

salaisia ja arvaamattomia

retkillämme talloin

luo salaisten putousten

vihreiden metsien

ja raakojen mangojen

vei isä minua

ja minä seurasin

innosta kihisten

mihin seuraavaksi mennään?!

Enkä koskaan pelännyt,

mitä mutkan takaa tulikin

sillä isä oli vahva ja viisas,

kätensä voimakkaat

ja lempeytensä loputon.

Vain harvoin pimensi ukkospilvi sinisen taivaan

ja isä jyrähti

kerran

ja me lapset tiesimme, heti.

Kyllä isä tiesi

ja isä osasi.

Isän kainalossa

oli hyvä pukea ensimmäiset kengät jalkaan

ja astua sitten avaraan maailmaan.

Niinpä se olikin

kuin isku vasten poskea,

kun kuulin,

kun sain tietää,

kun tajusin:

Ei isäni olekaan kuolematon,

ei vahingoittumaton,

ei turvassa,

ei suojassa.

Ei auta,

että tarvitsen häntä vielä monta vuotta,

viis siitä,

että iso koura vei minulta äidin jo kauan sitten.

En ollutkaan maksanut tarpeeksi kovaa hintaa,

vieläkään.

Mitähän minulta vielä tahtoisi taivas?

Millä maksaisin, missä se kassa on? (ja käykö Visa?)

Ei se onni potkikaan, isä kulta,

ei ainakaan huopatossulla.

Nappulakengät sillä on jalassa,

piikkarit,

maiharit,

painavat saappaat.

Isä pieni,

kun silitin poskeasi silloin keväällä,

pääsiäisen aikaan,

siellä korkealla tornissa -potilastornissa-

tarkoitin ihan joka sanaa,

tiedäthän sen?

Ja nyt minä pelkään taas ihan yhtä paljon,

ihan yhtä hirveästi,

ihan yhtä mykistävästi,

lamaannuttavasti.

Haluaisin olla yhtä rohkea

kuin silloin pienenä,

kun kuljin vierelläsi,

enkä pelännyt yhtään,

koska isä oli siinä.

Voisinko minä olla nyt se,

joka kulkee edellä

ja tietää

ja osaa

ja uskaltaa.

Uskaltaisitko tarttua käteeni

ja astua eteenpäin,

luottaa siihen,

että minäkin osaan

ja jaksan?

Me kuljemme yhä niitä salaisia polkuja,

siellä salaisessa metsässä,

ja vaikka se mango maistuukin raakana kamalalta,

niin onhan se sentään itse poimittu, isän kanssa!

--------------------------------------------------------------------------------------------------

LUMIKOIRA

Lumitähdet ryöppyää,

hauva sinne tänne temmeltää

kieppuu

riekkuu

hyppää

stoppaa

alusta taas alkaa.

Ah onnea, oi riemua,

talven ihanuutta

lunta vasta satanutta

tuoksua tuhat

tuo tuuli

ihan uutta!

Kuonon kääntää

kohti pyryä

ja tähyää

josko ystävää

voisi pompulla yllättää!

Haukun talvi

täynnä riemua

vauhtia

touhua

haukkua

antaa pakkasen vaan paukkua!

Takan ääressä vielä

tassu vippaa

koira silmät uniset sulkee

unissaankin pihaan kulkee

hangessa kanssa kaverin

leikkii vielä hippaa

pomppii lailla vieterin

Sammuttaa mamma hiljaa lampun

- karvakuono unelmoi – hys, hys, sen unta toinen vartioi.