"Minulla saattaa olla vähän syöpää", sanoo Connyn äiti puhelimessa. Mutta kyse onkin vakavasta asiasta. Yhtäkkiä syöpä valtaa äidin vartalon, tekee hänet sairaaksi ja väsyneeksi ja vaarallisen laihaksi. Connyn pitäisi olla aikuinen, mutta avuttomana hän seuraa vierestä, kuinka äiti lopettaa syömisen ja juomisen ja katoaa yhä kauemmas. Kuuman kesän ajan Conny kirjoittaa ajatuksiaan äidille, matkustaa halki Skånen ja kohti aikuistumista. Ja lopulta tapahtuu se, mitä poika ei haluaisi koskaan joutua kokemaan: hänen äitinsä kuolee.

  Kirja perustuu Conny Palmkvistin blogiin: www.connypalmkvist.se

Kirja oli surullista luettavaa joulunpyhinä…Äitini kuoli 29.12.1989. Teksti olisi suureksi osaksi voinut olla kuin omasta kynästäni. Conny äiteineen käy läpi saman kuin minun perheeni – myöhemmin vain. Olemme lähes samanikäisetkin (minä -71, Palmkvist -73), mutta Connyn äiti sai elää 59-vuotiaaksi. Minun äitini kuoli ollessaan vain 43-vuotias. Yhtä kaikki, kuolema perheessä on aina pysäyttävä tapahtuma – varsinkin, kun sen on jo kauan tiennyt vääjäämättä olevan edessä.

Sairastumisen kriisin käyvät läpi potilaan lisäksi hänen omaisensa ja ystävänsä. Sen olen omakohtaisesti kokenut ja sen tuntee Connykin. Hän pelkää 17-vuotiaana sairasta äitiään ja uskoo, että sairaus menee pois, kun hän vain ei suostu ajattelemaan sitä. Kieltäminen on kriisissä usein ensimmäinen vaihe. Se on ihmisen luonnollinen tapa puolustautua tuntematonta vastaan.

Kun pystyy lopulta myöntämään itselleen, että sairaus ei mene pois, on seuraavan vaiheen aika. Conny tilaa äidilleen Internetistä hivenaineita – niin teki äitinikin aikanaan."Tässä pullossa on elämän ja kuoleman välinen ero, ajattelen. Olen aivan varma, että juuri sekoittamani juoma pelastaa sinut ja hävittää syövän."(Pamkvist)  Toivo herää, kun on myöntänyt itselleen, että olen todella sairas, nyt on toimittava, tehtävä jotain! Joillekin tämä vaihe on vaihtoehtohoitojen etsimisen aikaa, toisille vaikkapa uskonnollisen heräämisen. Kirjassa Connya lohduttaa Joonatan (Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli) ja yllättäen muistin, että minullekin tuo kirja on ollut kerran hädän hetkellä tärkeä. Moni asia voi olla sairastuneelle lohduksi ja avuksi.

Conny miettii läpi kirjan, miten saisi sanottua äidille, että rakastaa tätä. Hän kirjoittaa blogia, jossa hän pystyy tunteistaan puhumaan, mutta sanomaan ei sitä pysty. Lopulta, kun äiti siirretään saattohoitoon hoitokotiin, Conny pystyy siihen – sanomaan nuo vaikeat sanat. Hän on myöntänyt itselleen, että äiti kuolee, eikä aikaa enää ole paljon. On pakko sanoa kaikki sydämellä oleva, sillä huomenna siihen ei ehkä ole enää mahdollisuutta. Saman koin itse aikanaan äitini sairauden edetessä. Saman koki äitini itsekin – emme olleet koskaan olleet hyviä puhumaan keskenämme. Lopulta kuitenkin oli sisäinen pakko yrittää.

"Sinun kurkussasi on ruosteinen veturi, joka kulkee rikkinäisillä kiskoilla. Keuhkoihisi kertynyt neste on alkanut pitää meteliä…Oletan, että kello on tehnyt kierroksensa ja elimistösi kertoo sen meille. Äänekkäästi ja selkeästi. Alat kuulostaa kuolemalta."(Palmkvist) On vaikea istua viimeisiä hetkiä kuolevan läheisen vieressä. Hän ei ehkä enää reagoi, hänen on työläs  hengittää, hän on kalpea, laihtunut – kuin vieras ihminen. Kaikki tuo saattaa jopa pelottaa. Tällaisella hetkellä hoitohenkilökunnan läsnäolo ja tuki on tärkeää. Omaisen on hyvä kuulla, että potilaalla ei ole kipuja ja saada asiallista tietoa hänen tilastaan. Epävarmuus yleensä vai pahentaa potilaan läheisten epätoivoa.

"Sairaalassa on ammatti-ihmisiä. Valkoisissa takeissa on nimilappuja, joissa kerrotaan heidän nimensä ja tittelinsä. Sairaanhoitaja, lääkäri. Sellaisen tittelin saamiseksi pitää käydä kouluja ja siellä opitaan, miten pitää toimia, kun kyse on syövästä. Siksi minun on luotettava heihin. "(Conny Palmkvist: En päästä sinua) Ammatti-ihmisillä on sairastuneen ihmisen ja hänen omaistensa suhteen valtava vastuu. Se on tietenkin aivan fyysinenkin vastuu, mutta ennen muuta psyykkinen vastuu. Sairastunut saa tietonsa ja tukensa nimenomaan häntä hoitavilta. Jos hoito on lääketieteellisesti laadukasta, mutta unohdetaan henkinen tuki, tunteet ja ihminen sairauden, letkujen ja lääkkeiden takana, on hoito puolittaista.

Kirjan lopussa Conny kysyy, mistä hän voi tietää, tiesikö äiti, että hän istui vieressä ja piti kädestä kiinni. Oliko äiti tyytyväinen siihen, mitä hänen perheensä teki hänen hyväkseen? Paleliko äitiä, vaikka hän ei ehkä tajunnut sitä? Unohtiko Conny jotain? Tai olisko jotain pitänyt tehdä toisin? Näitä kysymyksiä risteilee jokaisen läheisensä menettäneen mielessä ja oikeita vastauksia on mahdoton antaa. Olo tuntuu tarpeeksi pahalta ilmankin. On paras antaa itselleen anteeksi. Elämä jatkuu – ei ehkä heti , tässä ja nyt – mutta se jatkuu.

_______________________________________________________________________

Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi oikeastaan kaikille. Se on lohdullista luettavaa niin meille omaisensa sairaudelle menettäneille kuin ihan tavalliselle "tallaajallekin". Kirja ei ole erityisen vaikealukuinen, päinvastoin, mutta saattaa tietysti olla raskasta luettavaa sellaiselle (kuten minä), jolla on syövästä tai muusta vakavasta sairaudesta omakohtaista kokemusta. Kyyneleet olivat monta kertaa silmissä. Varsinkin, kun ottaa tämän ajankohdan huomioon - olisin suonut itselleni mahdollisuuden lukea tämän kirjan ehkä joskus toiste, jossain muualla. Mutta kohtalo (opettajan muodossa) päätti tällä kertaa näin.
____________________________________________________________________________