vaikka sää onkin suoraan sanoen kamala - harmaa, kostea ja kurainen - asensin mittarit ja anturit paikoilleen, nappasin koirat kuminauhoihinsa ja juoksuvyöhön kiinni. Ja eikun matkaan! (tällä kertaa aikaa kului valmisteluihin kymmenisen minuuttia ja suuri osa siihen, kun odotin pihalla hölmön näköisenä, että gps-podi löytäisi satelliitin....ilman sitä ei matkaa voi mitata)

Vetäisin alkuun kevyen Cooperin testin - tosin hiekkatiellä, en tasaisella radalla. Pääsin tulokseen 2370 ja maksimisykekin taisi löytyä loppukirissä: 192. Huokaisin hetken koirien kanssa Solttilan ihanissa maisemissa fasaaneja ihmetellen (niitä on sinne istutettu herrojen huviksi - eli siis ammuskelevat niitä nuo Altian korkea-arvoiset vieraat). Sää oli yhäkin karsea. Sitten juostiin takaisin piskien kanssa. Molemmat olivat yltä päältä ravassa - joutuivat eteiseen kuivattelemaan sillä välin, kun kirjoittelen tätä sykemittarin "loppuarviointia"...

Ihan kiva leluhan tuo on ja varmaan sillä olis mukava seurailla sykkeitä, että treeni pysyisi oikealla rasittavuustasolla, joo...Mut toisaalta nuo piuhat ja anturit eivät mua vakuuta vieläkään ja uskoisin, etten pitemmän päälle jaksaisi moista vaivaa nähdä joka kerta ulos lähtiessä. Koirien "asentaminen" valjaisiinsa riittää mulle. Osaan myös mielestäni kuunnella itseäni juostessa ja höllätä tahtia, kun happi alkaa loppua ;-). Äsken takaisin juostessa mittarin mukaan mun olis pitänyt liki kävellä - syke oli koko ajan muka anaerobisella alueella...silloinhan pitäis mennä maitohapoille ja tulla särkyjä, eikös? Ei kyllä tullut.

Eli tämä tätsy varmaan treenaa ilman teknisiä vimpaimia tästä eteenpäinkin. Isäni toki opetan tuota rannetoosaa käyttämään, kun kerran lupasin.