kirjoitettu 80-luvun lopussa, äidin sairauden ollessa terminaalivaiheessa....
___________________________________

Laahustan loskassa
sydämessäni mustunut reikä;
maahan tallattujen toiveitteni kaatopaikka.

___________________________________

Minä puserrun kiinni
elämän takinliepeesen.
Miksen voisi
juosta takaisin
-vastavirtaan-
miksen edes pysyä paikoillani?

___________________________________

Pieni harmaakantinen vihko
-kulmat koirankorvilla-
täyttyy hiljalleen.
Vuodatan sen lehdille kaiken katkeruuden,
kaiken tuskan sisältäni.
Se on minun runokirjani.

___________________________________

Niinpä...Aamu on harmaa ja minä väsynyt. Perheessä on ollut hässäkkää (lievä ilmaus). Olen fyysisesti rasittunut. Eipä meille mitään vakavaa ole sattunut, mutta työtä teettävää kylläkin. Kellokin soi (on soinut koko viikon) 5:25; työ alkaa tällä viikolla 5:45. Tämä kaikki varmaan on syynä tähän melankoliseen oloon tänään. Ja siihen tilanteeseen tietenkin piti ullakolta kaivaa esiin surumielisin teksti, mitä olen pystynyt tuottamaan alle parikyppisenä. Sehän passaa tähän päivään kuin nyrkki silmään....

-E