Olin koulukiusattu 7 pitkää, kauheaa vuotta. 3.l uokalla se alkoi ja jatkui yläasteen loppuun asti. Nämä muistot tulivat mieleeni, kun katselin uutisia tänään. Koulukiusaamisesta on tehty hiljattain jokin tutkimus, josta selviää, etteivät kiusaajat olekaan mitään tyhmiä tolloja. He ovat monesti hyvin koulussa pärjääviä ja hyvistä perheistä, ovat suosittuja ja johtaja-asemassa luokassa...

Haloo, mitäpä uutta tässä?! Olisitte käyneet kysymässä silloin 80-luvulla minulta. Sattuu olemaan paljonkin empiiristä tutkimusainesta asiassa. Kun kiusaaminen ei ole fyysistä, eikä näkyvää, eivät opettajat voi tehdä juuri mitään. Sana sanaa vastaan, mitäs sitten? Oma opettajani yritti, mutta eihän siitäkään mitään tullut. Kiusaaminen taisi jopa pahentua. Itse en kannellut - en uskaltanut. Sen teki luokkatoveri, joka myös oli kiusattu. Taisin jopa yrittää estää häntä...Arvasin lopputuloksen.

Omille lapsilleni olen kertonut tästä. Jos heitä kiusataan, olen valmis asiaan heti puuttumaan. Vielä valmiimpi olen puuttumaan siihen, jos he itse kiusaavat. En ikinä hyväksyisi sitä heiltä, ikinä. Ovat toistaiseksi sisäistäneet ohjeet hyvin. En ole huomannut mitään kiusaamiseen viittaavaakaan. Päin vastoin.

Joskus kirjoitan tänne kokemuksiani noista ajoista, nyt en kykene muuhun, kuin kertomaan, että aika teki tehtävänäsä: kasvoin "isoksi" ja otin vastuun omiin käsiini. En tehnyt sen kummempaa kuin karistin vanhat tuhkat harteiltani ja tein porukkaan pesäeron - lähdin lukioon toiseen kaupunkiin ja aloitin niin sanotusti alusta. En ole katunut. Minulle kävi hyvin, arvet paranivat pikkuhiljaa. Mutta on niitä jälkiä sielussa vielä - tietyt nimet ja kasvot saavat aikaan tunneryöpyn. Pari vanhaa kiusaajaani (ei kylläkään niitä pahimpia, vann virran mukana menneitä) on esiintynyt televisiossa ja julkisuudessa yleensä. En pystynyt katsomaan ilman puistatuksia. Pitkät...heille vaan! Täällä sitä porskutetaan ja hengissä. Rikki ehkä, mutta vahvempana ja vapaampana!