Ui merta ne unten,
Päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi?
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

-Otto Manninen- (Kangasniemi 13.8.1872 - Helsinki 6.4.1950)

Tämä runo oli yksi rakkaan lukion äidinkielenopettajani lempirunoista. Äitini sairauden aikana, hän sattui sen luokalle esittelemään (taisimme joutua sitä analysoimaan, vai lausumaanko - en muista). Siitä tuli jostain syystä pitkäksi aikaa lempirunoni ja vieläkin se nostaa niskakarvat pystyyn. En sitä pysty selittämään - kielikuvista se johtuu.

Opettajani opetti, että runo (tai yhtä hyvin proosa) on kirjoittajan omaa siihen asti, kun hän sen julkaisee. Sen jälkeen on lukijasta kiinni, mitä hän siinä näkee, miten sen tulkitsee ja kokee. Tekstistä tulee lukijan "omaisuutta", eikä kirjoittajalla ole enää siihen vaikutusvaltaa...Jos tästä nyt ymmärtää, mitä tarkoitan?

-E
ps. Otto Manninen oli naimisissa Anni Swanin kanssa (muistatteko, iki-ihana Iris-rukka?...)