Ensin ajattelin, ettei tästä irtoa mitään, joten keskityin ihmisen anatomiaan ja fysiologiaan ja päätin unohtaa runoilut tältä viikolta. Eilen sitten lukutauolla naputtelin sanoja ja syntyi raakile (ei tosiaankaan aikaa sitä hioa yhtään, nytkin pitäisi istua nenä kiinni kirjassa, mutta...).
Unohdin runon auki työpöydälle, ja koneen valtasi meidän murkku. Illalla ennen nukkumaan menoa, hän tuli kysymään, onko runo minun ja mihin sitä kirjoitan....Yskiskelin siinä, eihän teinini tiedä äidin runoharrasteesta. Selitin, minne runo oli tarkoitettu, mutta en sitä aikoisi sinne laittaa. Tähän poika: "miksi? Se on musta hyvä.". Se on murkulta sellainen kohteliaisuus, että äidin silmä melkein kostuu....Joten tässä sitten teillekin nähtäväksi:
Tässä seison
Ei mua taida tuuli kaataa,
ei myrskysäällä vaikutusta.
Puskekoon vain viima kylkeen,
tuivertakoon heinät lakoon.
Sade lyököön ylitseni,
ukkospilvet nouskoon.
Tässä oon,
kuin kivipaasi seison.
Muhun luota,
muhun usko.
Tässä pysyn,
kaiken jälkeen,
kaikkea ennen.
Aurinko kylkeni lämmittää,
talvi jäällä hunnuttaa.
Sammal kasvakoon kupeelleni,
ruoho korkeeksi yletköön.
Aallot rannan mua hiokoot,
puhurit silitelkööt.
Tässä oon,
kuin kallio seison.
Muhun nojaa,
harteilleni nouse.
Tässä pysyn,
kaiken jälkeen,
kaikkea ennen.
En selittele tätä sen enempää. Itsekin keksin tälle monia merkityksiä. Voisi tässä olla se iänikuinen äiti-lapsi/murkku -asetelma, mutta voisi olla myös ihan jotain muuta.
Kommentit