KOSTO

Muistojen uomassa

se virtaa hiljaa

pyörteillen,

valuu viekkaasti

yli äyräiden,

kuohuu

yhä yltyen

murtaen tieltään

padon viimeisen.

Raivo sen

on hirmuinen.

Siinä soutaa

ihmispolo

henkeään haukkoen.

Retkellä

Pojan kanssa istun

kannolla mäenrinteessä

termoskahvia maistellen.

Pojan, joka ei ole iso,

muttei enää pienikään.

Semmoinen murkkumies se kai on.

”Äiti, mentäskö sieneen?”,

se sanoi aamulla

ja mitäpä siihen minä.

Tyytyväisen hymyn ehkä

äidin kasvoilla näki,

hellänkin.

Reppuun eväs

ja jalkaan kontiot.

Toukka mittaa kengännauhaa.

Ja poika pohtii sienilöytöjään

sillä välin, kun äiti rapsii vähän mustikkaa

ruosteeruskeiden lehtien rapistessa koriin

niiden sinisten helmien seassa.

Syyskuun aurinko

paistaa meille kahdelle

sammaleisen polun tallaajalle.

Ja pieni ampiainen lentää

evästauon aikaan

kurkistamaan,

saisiko maistiaista.

En minä aina tiedä,

mikä tässä maailmassa

on oikein ja tosi,

enkä taida halutakaan tietää.

Lopultakaan

en välitä siitä hittojakaan,

koska tämä hetki

on ihan varmasti totta

ja se säilyy totena

vielä sittenkin,

kun se murkkumies

pakkaa reppunsa,

jättää äitinsä

ja on valmis suureen maailmaan

jossa juuri mikään ei ole totta tai pyhää.

Humisevalla harjulla

syksyn tuuli

siloittaa sielun

puhaltaa

pois

pahan mielen.

Paha maa

11.12.2008

Hitto, että

vihaan

vihaan

vihaan

kaksinaamaisia ihmisiä,

itsekkyyttä,

vallanhimoa,

suuruudenhulluutta,

aikuisia, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi,

ilkeyttä,

kateutta,

pelkuruutta.

Vihaan

vihaan

vihaan

mutta niitä haamuja vastaan

olen voimaton.

Kuin Don Quijote huidon

ja huudan,

vaan ne eivät häviä maailmasta.

Varjojen lailla

mua saartavat

ja irvikuvat

julmat ja kovat

seinillä tanssivat.

Huidon, huidon,

vaan ne pirut kieltäytyvät katoamasta.

Hammasta purren

on minun jatkettava kulkuani

niiden ohi,

niiden läpi.

Nielen huudon,

kätken haluni karjua niille:

”painukaa sinne, mistä tulittekin”,

ei tuollaisia tarvita täällä.

Vihaan

vihaan

vihaan,

vaan niitä haamuja vastaan

olen voimaton.

Sanoja, joita vihaan

Pahanlaatuinen

solunsalpaaja

sädehoito

saattohoito

syöpä.

Maailmassa on liikaa sairautta,

liikaa kuolemaa,

niin paljon surevia omaisia.

Kuolema

kylmä

nälänhätä

orpo

yksinäinen.

Maailmassa on likaa onnettomia ihmiskohtaloita,

liikaa hylättyjä sieluja,

niin paljon kärsiviä lapsia.

Sirpalepommi

maamiina

pitkänmatkan ohjus

lentotukialus

terroristisolu.

Maailmassa on liikaa vihaisia ihmisiä,

liikaa itsekkäitä diktaattoreita,

niin monia tappavia aseita.

Minä vihaan noita sanoja,

kaikkia niitä

ja niiden kaimoja, siskoja ja veljiä.

Maailmassa on liikaa julmia sanoja,

liikaa pahoja lauseita,

niin paljon tuskallisia tekstejä.