Retkellä

Pojan kanssa istun

kannolla mäenrinteessä

termoskahvia maistellen.

Pojan, joka ei ole iso,

muttei enää pienikään.

Semmoinen murkkumies se kai on.

 

”Äiti, mentäskö sieneen?”,

se sanoi aamulla

ja mitäpä siihen minä.

Tyytyväisen hymyn ehkä

äidin kasvoilla näki,

hellänkin.

Reppuun eväs

ja jalkaan kontiot.

 

Toukka mittaa kengännauhaa.

Ja poika pohtii sienilöytöjään

sillä välin, kun äiti rapsii vähän mustikkaa

ruosteeruskeiden lehtien rapistessa koriin

niiden sinisten helmien seassa.

 

Syyskuun aurinko

paistaa meille kahdelle

sammaleisen polun tallaajalle.

Ja pieni ampiainen lentää

evästauon aikaan

kurkistamaan,

saisiko maistiaista.

 

En minä aina tiedä,

mikä tässä maailmassa

on oikein ja tosi,

enkä taida halutakaan tietää.

Lopultakaan

en välitä siitä hittojakaan,

koska tämä hetki

on ihan varmasti totta

ja se säilyy totena

vielä sittenkin,

kun se murkkumies

pakkaa reppunsa,

jättää äitinsä

ja on valmis suureen maailmaan

jossa juuri mikään ei ole totta tai pyhää.