Retkellä
Pojan kanssa istun
kannolla mäenrinteessä
termoskahvia maistellen.
Pojan, joka ei ole iso,
muttei enää pienikään.
Semmoinen murkkumies se kai on.
”Äiti, mentäskö sieneen?”,
se sanoi aamulla
ja mitäpä siihen minä.
Tyytyväisen hymyn ehkä
äidin kasvoilla näki,
hellänkin.
Reppuun eväs
ja jalkaan kontiot.
Toukka mittaa kengännauhaa.
Ja poika pohtii sienilöytöjään
sillä välin, kun äiti rapsii vähän mustikkaa
ruosteeruskeiden lehtien rapistessa koriin
niiden sinisten helmien seassa.
Syyskuun aurinko
paistaa meille kahdelle
sammaleisen polun tallaajalle.
Ja pieni ampiainen lentää
evästauon aikaan
kurkistamaan,
saisiko maistiaista.
En minä aina tiedä,
mikä tässä maailmassa
on oikein ja tosi,
enkä taida halutakaan tietää.
Lopultakaan
en välitä siitä hittojakaan,
koska tämä hetki
on ihan varmasti totta
ja se säilyy totena
vielä sittenkin,
kun se murkkumies
pakkaa reppunsa,
jättää äitinsä
ja on valmis suureen maailmaan
jossa juuri mikään ei ole totta tai pyhää.
Kommentit